Kaisla

 Vesi on peilityyni. Maailma ympärillä kylpee kaikissa sinisen sävyissä. Taivaanranta sekoittuu horisontin harmauteen kaukaisten saarten välissä.

  Lapseni ruumis on voinut ajautua minne vain. Rukoilen Ahtia, ettei lastani ole jätetty ilman sielua valumaan veden mukana, kalojen ruoaksi. Rukoilen armoa, sillä veden valtiaat ovat varmasti minulle yhä vihaisia. Mikään ei estäisi heitä jonakin yönä ottavan minut alas tältä kalliolta. Silloin en näkisi lastani enää koskaan. En koskaan.
  Hyräilen jälleen, joka yö, sen vaihtuessa aamuun tänä sinertävänä hetkenä. Tunnen sumun paljaissa varpaissani. Tämä on minun kallioni. Tämä oli kallio, jolta lapseni laskin aaltoihin.

 Tuuli, tuule, sinne missä muruseni on. Leiki hetki hänen hiuksillaan...

 Sumu allani liikahtaa, kylmä viima tuntuu poskellani. Sirot silmät katselevat minua pinnan alta.

----

( Jenni Vartiainen, Missä muruseni on )

https://www.youtube.com/watch?v=EO0p_U1w89A

"Työnimi: Ahtolan sota"

 Kavioita kopisi jylhästi puisissa portaikoissa läpi padon.

    “Ne ovat jo sisällä!” karjui Taneli varoitukseksi muille: saksalaisille, suomalaisille, kelle tahansa joka halusi henkensä säilyttää. Tykkejä ladattiin ulapalle päin tiuhaan: verkotettuja vedenolentoja upposi yksi toisensa jälkeen, silloin tällöin tykinkuula vihelsi kauemmaksi horisonttiin. Pato valitti ja narskui, kun sadat kädet raapivat sen sivuja, kavuten meitä kohti. Pyrstöjä muuttui jaloiksi, jalkoja katkesi, pyrstöjä kasvoi tilalle.

 “Tarvitsemme jokaisen miehen yläjuoksulta tänne!” Käski Taneli, viittoen miehiä hakemaan radioyhteydellä Alvarilta apua. 
 “Ei auta, yhteys on yhä katki! Tokkopa ovat enää elossa!” 
 Luonnonvoimat muodostivat jo isoa myrskynsilmää järven syvimpään kohtaan, joka imi tulvavettä itseensä kuin reikä ämpärissä. Sen syvyyksiin joutuivat heidän rakentamansa laiturit, kaikki irtaimisto ja veneet, joita saksalaiset olivat laskeneet vesille olentojen ilmaantuessa ja taistelivat niissä nyt viimeiseen mieheen. 
 Taneli oli ottanut kilvekseen yhden puulaatikoitten kansista, sillä selkään tuli tasaisin ajoin nuolisadetta kummaltakin sivulta patoa. Kaukaisuudessa rummutti katkonaisina sarjoina shamaanirummut. Kolme saksalaista kampesi juuri alas vipuja, jotka säätelivät padon sulkuaukkoja.
 Taneli ei päässyt estämään, sillä valtava karvainen olento iskeytyi hänen päälleen. Se seisoi kahdella jalalla ja oli muuten erityisen kookas mies, mutta lantiosta alaspäin oli ihmisjalkojen tilalla vuohenkaviot. Vain kilpi ja Tanelin lihava vartalo estivät sitä rusentamasta häntä. 
 Joku saksalaisista ampui olennon, jolloin sen koko paino laskeutui jysähtäen Tanelin päälle. Puulaatikon kannen alle kuului vain satoja kirkuvia huutoja, jotka syntyivät vedenolentojen imeytyessä valtavalla paineella padon suodattimiin ja veden virtaus-aukkoihin. Ne repivät olentojen sisälmyksiä kappaleiksi ja jos joku läpi hengissä pääsikin, oli toisella puolella pudotus, joka tappaisi loputkin. Taneli mietti, että ääni kuulosti samalta kuin kalasammiollisen kaataminen laiturille. Hän menetti tajuntansa.

-----

14.07.2014 Nina Korento
 Tämä on katkelma pidemmästä Ahtolais-romaanista, missä Tapiolaiset hyökkäävät suomalaisten työläisten ja saksalaisten natsien rakentamalle padolle.

Kuva

 

"Aino ja Ahti"

Kuva Marko Saari, 2011. Mallit Jenni Häkkinen ja Von Hopiavuori. Koru Nino Hynninen. Vaatteet Nina Lahtinen / Scarlet! www.scarlet.fi

"Kelpie"

Wellamon iho oli kuunkalpea ja katse jyrkän kylmä. Kuningatar oli juuri tehnyt selväksi, että tarvitsisi hänen vetehishevostaan. Hevosta, jolla ei ollut koskaan pystynyt ratsastamaan kukaan muu olento kuin Näkki. Hän kunnioitti kuitenkin hallitsijaansa yhtä paljon kuin rakasti Kelppiään. Kysymättä miksi kuningattarella roikkui kaulallaan yksi Ahtolan hohtavista sielunkivistä, hän valjasti eläimen leväisillä valjaillaan; nainen katsahti ensin koreisiin käsiinsä, joihin levä tarttui nihkeänä sotaten ne, mutta käänsi sitten katseensa horisonttiin. Hevonen pysyi aloillaan, mutta oli hermostunut. Wellamo sai Kelpin kuitenkin pian alistumaan ja se niiasi kerran, ennen kuin he katosivat pimeyteen – kuunkalpea hevonen ja nainen, jolla oli yönmusta tukka. Toivottavasti Ahti ei tule koskaan kuulemaan tästä.

"Kielo"

Äiti miettinee jo missä olen..

Kaikkialla näkyi vain sammalta, raskaita mäntyjä, marjoja, silmänkantamattomiin. Tämä lehto näyttää aivan samalta kuin äskeinen. Ilta jo hämärtyi. Hänellä roikkui yhä ranteellaan pieni tuohikori, johon hänen oli tarkoitus kerätä äidilleen kesän kauneimmat Kielot. Miten oivasti se sattuikaan, että metsän kaima hänet näin vei pois polultaan. Tuohikorissa hän kantoi punertavia sieniä, joista oli maistellut nälkäänsä palan jos toisenkin.
Kaikesta rohkeudestaan huolimatta Kielo alkoi kyynelehtiä, ja väsyneenä nojasi erääseen katkenneista männyistä. Se liikahti ja Kielo jäi istumaan sen juureen, vaivaamatta painollaan sen enempää puu-raukkaa.

Eipä tyttö huomannut surussaan, ettei puuvanhus taipunut suinkaan hänen hennosta painostaan. Pää tuntui raskaalta ja läheinen käki tuntui kukkuvan vähän oudonlaisesti. Puuvanhus selän takana tuntui entistä mukavammalta, ei laisinkaan enää kovalta ja jykevältä kaarnalta, vaan lähes kuin veljen syliltä, turvalliselta ja ympäröivältä. Uni yritti hiipiä tytön selkärankaa pitkin.
Oi, kuinka Unen herra hyväili häntä ja kuiski mukaansa! Voi kuinka sammal alla, oksat yllä ja kaarna selällä tuntuivatkaan niin houkuttelevilta!
Kielo ei huomannut, kuinka eräs puun oksista kietoutui hiljaa hänen uumansa ympärille, kuinka sammal upotti, ja kuinka hänen ihonsa piti luonnon yhä syvenevästä läheisyydestä, sen sykkivästä sydämestä, joka hakkasi hänen oman kohoavan rytminsä tahdissa. Kuiskiko luonto todella hänelle? Oliko hän löytänyt itse sinipiikojen maille? Kielo oli melkein varma, että jokaisessa kivenkolossa ja puun uomassa liikkui jokin. Hänen näkönsä alkoi hämärtyä ja hänen vartalonsa tunsi olevansa kuin unessa, jossa läheisen pitäjän poika oli ottanut Kielon omakseen, niinkuin poika parhaimmassa iässä vain voi tytön ottaa. Tunne oli yhtä aito kuin jokin olisi hänen ihollaan, kuin häntä hyväilisi mitä hellin rakastaja unensekaisen pilven keskellä. Kyllä, siltä se tuntui, kuin koko maailmankaikkeus olisi hänen sisällään, kuin koko maailmankaikkeus omistaisi hänen ruumiinsa ja sielunsa, ja hän oli sen orja omasta tahdostaan. Miksi hän olikaan lähtenyt metsälle?

Silmät. Kauniit silmät katselivat häntä.
Kaarna hyväili hänen rinnan sivuaan, ja se tuntui raastavalta ja pehmeältä samaan aikaan.
Miten päädyinkään tänne?
Kavioita. Eläimen tuoksu.
Mitä piti tehdä?
Koti.
Kielo havahtui unestaan ja yritti vaistomaisesti ylös. Jokin piti hänestä kiinni. Häntä tosiaankin tuijottivat silmät, ja naisen kädet pitivät hänen rinnoistaan kiinni takaapäin. Nuo silmät, olivat hahmon, jolla oli miehen ruumis, hiuksinaan tuuheat kutrit täynnä lehtiä. Tuo hahmo lähestyi häntä, jolloin Kielo erotti hänellä hirven jalat! Hän oli totta tosiaan unessa, kiehtovassa painajaisessa, jossa mikään ei näyttänyt siltä miltä piti! Tunsiko hän toisen naisen rinnat selkäänsä vasten? Hänen näkönsä alkoi taas hämärtyä, ja päässä tuntui kipua.
Kielo kääntyi ja puuvanhus suuteli häntä huulien sivulle. Ei, se ei ollutkaan puu. Se oli kaarnainen nainen, puoliksi ihminen, puoliksi mänty. Se piti hänestä kiinni, ja Kielon sykkivä sydän sykki yhä kiivaammin pelosta ja unensekaisesta jännityksestä. Puu irroitti otteensa hänen rinnoistaan ja paljasti hänet tuolle hirvenkavioiselle miehelle, jonka läheisyys sai hänen rintansa kylmenevässä illassa täyttymään pelonsekaisesta kiihkosta, jollainen oli tytölle uusi tunne. Olentoja oli itseasiassa useita, nyt hän hahmotti ne kivien koloista, metsien puista, silmäpareja oli lukuisia. Tämä yksilö vain oli kaikkia muita kookkaampi. Kaarnaiset kädet hänen takanaan ottivat Kielon reisistä otteen ja nostivat hänet sammaleisesta maasta ilmaan! Tuo olento, jota pystyi kutsumaan vain osittain mieheksi, painautui häntä vasten hänen reisiensä väliin, joita kaarnaiset kädet pidättelivät tiukasti. Tyttö tunsi pian kipua allaan, joka sekottui maailmankaikkeuden rakkauteen. Hän tunsi kuinka se täytti hänet, kuinka se sykki hänen sielunsa lävitse. Ja kuinka se lähti noista silmistä, jatkui miehen uumalle, jatkoi hänen lävitseen ja löysi tiensä pään lukuisissa kaarnaisissa ja voimakkaissa käsissä, jotka häntä hyväilivät, jotka hänestä pitivät kiinni, jotka tuottivat hänelle seikkailun jossakin jumalten ja ihmisten valtakuntien välillä.
Miten päädyinkään tänne?
Toinen hirvenmuotoinen mies suuteli häntä.
Mitä piti tehdä?
Koti?
Kaarnainen nainen puristi häntä yhä tiukemmin.
Missä oli koti?
"Olet kotona..." puu kuiskasi hänen korvaansa ja silitti hänen kaulaansa.

Olen kotona.
Tytön vartalo värähti ja koko luonto seurasi häntä – männyn lehdet värisivät, kahisivat tuulessa, maa järisi ja hirvensieluinen mies työntyi mitä kauneimman unen kautta Kielon kivun lävitse vielä kerran, tuoden hänen sydämestään ulos paljon surua, jota tyttö oli elämänsä aikana sinne padonnut. Kielo oli vapaa. Maailmankaikkeuskin vihdoin hiljeni. Metsän jumalat oli tyydytetty viattoman tytön verellä, joka tyttöä tappamatta oli vuodatettu, ja hänen sielunsa vapautettu ikuisiksi ajoiksi menneisyytensä varjoista.
"Olet kotona..." puu kuiskasi hänen korvaansa.
"Metsän Jumala tulee aina rakastamaan sinua."
Kielo menetti tajuntansa ja hirvenkavioiset miehet kantoivat hänet pois. Mänty kikatti ja käänsi polulle jälleen kaarnaisen selkänsä, alkaen uuden odotuksen heitä varten, jotka epätoivossaan hakeutuvat suojaan eksyneiltä teiltään.
------

"Tästä tarinastani on myös Juha Jyrkäksen tekemää lyriikkaa, jonka kohtalona on ehkä vielä päätyä musiikkimaailman puolella sävellykseksi. Katsotaan, mihin Kielo vielä meidät johtaa... –Nina Lahtinen"

"Vaahteranlehtiä virrassa"

Pisaroita putoili lehtien lomasta. Ne hyväilivät pojan kasvoja yksi kerrallaan, läpäistyään riisuuntuvan oksiston. Ja niin, niin ne löysivät pojan ohimot, terävät posket, pehmeät huulet; elämäntarkoituksen. Hän keinui oksaisella pedillään, kavio runkoa vasten, heijaten itseään uneen. Niin kuin pientä varsaa tuudittaisi. Heijasi, heijasi, niin kovin vahva ja voimakas kuin hän olikaan, koko komeudessaan, kädet kymmenen keijun kokoiset.

Puut, kiltit, kuiskikaa...

hymni sydämelle,

laulakaa, laulakaa..

Tapion poika oli sydämensä särkenyt. Ei auttanut syksykään, faunikansan vallan aika. Aika ajaa ahtolaiset virran alle, aika juhlia! Aika nauttia, kunnes Ukko heidät vuorostaan piiloon pakkaisi.

Ei. Hän katseli kun syksyn värit virtasivat uomana pois hänen viereltään.

 

"Sudenkorento"

Tapion pojan sarvet seivästivät ahtolaisen sammaleikkoon. Vetistä vartaloa kuitenkaan lävistämättä, tappamatta, noudattaen iki-aikaisia sääntöjä.

"Tyttö kuoli jo kalliolla!" toisti hyökkääjä. Hänen kaulallaan roikkui vihreä koru, heiluen uhrin silmien edessä, hohtaen peikonkultaa. Alakynnessäkin, Ahtolan poika intti yhä vastaan;

tyttö kuoli vedessä. Heidän vierellään makasi nuori ruumis, kalmankalpeana, kuoleman ja elämän rajamailla. Hänen silkkisellä rinnallaan paloi sininen virvaliekki, Ahtolan tuli, valmiina tuomaan ihmislapsen takaisin vedenkansan tyttärenä.

 

Taivaalta tippui sadepisara riitapukarien keskelle. Ukko yli-jumalalla oli sanansa sanottavanaan.

"Yksikään kansa ei häntä saa". Tyttö oli kuollut sisältä sydänsuruun, häntä ei voinut omistaa Ukko itsekään.

 

Tytöstä tuli sudenkorento. Tervetullut jokaiseen maailmaan, mutta vapaa niistä kaikista.

"Tämä on ns. raapale, eli se pitää sisällään tasan sata sanaa (plus otsikon). Kirjoitin sen Finnconissa 2013 Raapaletyöpajassa, jonka ohjasivat Boris Hurtta, Jussi Katajala, Mixu Lauronen, Tarja Sipiläinen ja Shimo Suntila. Suurkiitos heille kommenteista, neuvoista ja tuesta! -Nina Lahtinen"