"Kielo"

Äiti miettinee jo missä olen..

Kaikkialla näkyi vain sammalta, raskaita mäntyjä, marjoja, silmänkantamattomiin. Tämä lehto näyttää aivan samalta kuin äskeinen. Ilta jo hämärtyi. Hänellä roikkui yhä ranteellaan pieni tuohikori, johon hänen oli tarkoitus kerätä äidilleen kesän kauneimmat Kielot. Miten oivasti se sattuikaan, että metsän kaima hänet näin vei pois polultaan. Tuohikorissa hän kantoi punertavia sieniä, joista oli maistellut nälkäänsä palan jos toisenkin.
Kaikesta rohkeudestaan huolimatta Kielo alkoi kyynelehtiä, ja väsyneenä nojasi erääseen katkenneista männyistä. Se liikahti ja Kielo jäi istumaan sen juureen, vaivaamatta painollaan sen enempää puu-raukkaa.

Eipä tyttö huomannut surussaan, ettei puuvanhus taipunut suinkaan hänen hennosta painostaan. Pää tuntui raskaalta ja läheinen käki tuntui kukkuvan vähän oudonlaisesti. Puuvanhus selän takana tuntui entistä mukavammalta, ei laisinkaan enää kovalta ja jykevältä kaarnalta, vaan lähes kuin veljen syliltä, turvalliselta ja ympäröivältä. Uni yritti hiipiä tytön selkärankaa pitkin.
Oi, kuinka Unen herra hyväili häntä ja kuiski mukaansa! Voi kuinka sammal alla, oksat yllä ja kaarna selällä tuntuivatkaan niin houkuttelevilta!
Kielo ei huomannut, kuinka eräs puun oksista kietoutui hiljaa hänen uumansa ympärille, kuinka sammal upotti, ja kuinka hänen ihonsa piti luonnon yhä syvenevästä läheisyydestä, sen sykkivästä sydämestä, joka hakkasi hänen oman kohoavan rytminsä tahdissa. Kuiskiko luonto todella hänelle? Oliko hän löytänyt itse sinipiikojen maille? Kielo oli melkein varma, että jokaisessa kivenkolossa ja puun uomassa liikkui jokin. Hänen näkönsä alkoi hämärtyä ja hänen vartalonsa tunsi olevansa kuin unessa, jossa läheisen pitäjän poika oli ottanut Kielon omakseen, niinkuin poika parhaimmassa iässä vain voi tytön ottaa. Tunne oli yhtä aito kuin jokin olisi hänen ihollaan, kuin häntä hyväilisi mitä hellin rakastaja unensekaisen pilven keskellä. Kyllä, siltä se tuntui, kuin koko maailmankaikkeus olisi hänen sisällään, kuin koko maailmankaikkeus omistaisi hänen ruumiinsa ja sielunsa, ja hän oli sen orja omasta tahdostaan. Miksi hän olikaan lähtenyt metsälle?

Silmät. Kauniit silmät katselivat häntä.
Kaarna hyväili hänen rinnan sivuaan, ja se tuntui raastavalta ja pehmeältä samaan aikaan.
Miten päädyinkään tänne?
Kavioita. Eläimen tuoksu.
Mitä piti tehdä?
Koti.
Kielo havahtui unestaan ja yritti vaistomaisesti ylös. Jokin piti hänestä kiinni. Häntä tosiaankin tuijottivat silmät, ja naisen kädet pitivät hänen rinnoistaan kiinni takaapäin. Nuo silmät, olivat hahmon, jolla oli miehen ruumis, hiuksinaan tuuheat kutrit täynnä lehtiä. Tuo hahmo lähestyi häntä, jolloin Kielo erotti hänellä hirven jalat! Hän oli totta tosiaan unessa, kiehtovassa painajaisessa, jossa mikään ei näyttänyt siltä miltä piti! Tunsiko hän toisen naisen rinnat selkäänsä vasten? Hänen näkönsä alkoi taas hämärtyä, ja päässä tuntui kipua.
Kielo kääntyi ja puuvanhus suuteli häntä huulien sivulle. Ei, se ei ollutkaan puu. Se oli kaarnainen nainen, puoliksi ihminen, puoliksi mänty. Se piti hänestä kiinni, ja Kielon sykkivä sydän sykki yhä kiivaammin pelosta ja unensekaisesta jännityksestä. Puu irroitti otteensa hänen rinnoistaan ja paljasti hänet tuolle hirvenkavioiselle miehelle, jonka läheisyys sai hänen rintansa kylmenevässä illassa täyttymään pelonsekaisesta kiihkosta, jollainen oli tytölle uusi tunne. Olentoja oli itseasiassa useita, nyt hän hahmotti ne kivien koloista, metsien puista, silmäpareja oli lukuisia. Tämä yksilö vain oli kaikkia muita kookkaampi. Kaarnaiset kädet hänen takanaan ottivat Kielon reisistä otteen ja nostivat hänet sammaleisesta maasta ilmaan! Tuo olento, jota pystyi kutsumaan vain osittain mieheksi, painautui häntä vasten hänen reisiensä väliin, joita kaarnaiset kädet pidättelivät tiukasti. Tyttö tunsi pian kipua allaan, joka sekottui maailmankaikkeuden rakkauteen. Hän tunsi kuinka se täytti hänet, kuinka se sykki hänen sielunsa lävitse. Ja kuinka se lähti noista silmistä, jatkui miehen uumalle, jatkoi hänen lävitseen ja löysi tiensä pään lukuisissa kaarnaisissa ja voimakkaissa käsissä, jotka häntä hyväilivät, jotka hänestä pitivät kiinni, jotka tuottivat hänelle seikkailun jossakin jumalten ja ihmisten valtakuntien välillä.
Miten päädyinkään tänne?
Toinen hirvenmuotoinen mies suuteli häntä.
Mitä piti tehdä?
Koti?
Kaarnainen nainen puristi häntä yhä tiukemmin.
Missä oli koti?
"Olet kotona..." puu kuiskasi hänen korvaansa ja silitti hänen kaulaansa.

Olen kotona.
Tytön vartalo värähti ja koko luonto seurasi häntä – männyn lehdet värisivät, kahisivat tuulessa, maa järisi ja hirvensieluinen mies työntyi mitä kauneimman unen kautta Kielon kivun lävitse vielä kerran, tuoden hänen sydämestään ulos paljon surua, jota tyttö oli elämänsä aikana sinne padonnut. Kielo oli vapaa. Maailmankaikkeuskin vihdoin hiljeni. Metsän jumalat oli tyydytetty viattoman tytön verellä, joka tyttöä tappamatta oli vuodatettu, ja hänen sielunsa vapautettu ikuisiksi ajoiksi menneisyytensä varjoista.
"Olet kotona..." puu kuiskasi hänen korvaansa.
"Metsän Jumala tulee aina rakastamaan sinua."
Kielo menetti tajuntansa ja hirvenkavioiset miehet kantoivat hänet pois. Mänty kikatti ja käänsi polulle jälleen kaarnaisen selkänsä, alkaen uuden odotuksen heitä varten, jotka epätoivossaan hakeutuvat suojaan eksyneiltä teiltään.
------

"Tästä tarinastani on myös Juha Jyrkäksen tekemää lyriikkaa, jonka kohtalona on ehkä vielä päätyä musiikkimaailman puolella sävellykseksi. Katsotaan, mihin Kielo vielä meidät johtaa... –Nina Lahtinen"