"Vaahteranlehtiä virrassa"

Pisaroita putoili lehtien lomasta. Ne hyväilivät pojan kasvoja yksi kerrallaan, läpäistyään riisuuntuvan oksiston. Ja niin, niin ne löysivät pojan ohimot, terävät posket, pehmeät huulet; elämäntarkoituksen. Hän keinui oksaisella pedillään, kavio runkoa vasten, heijaten itseään uneen. Niin kuin pientä varsaa tuudittaisi. Heijasi, heijasi, niin kovin vahva ja voimakas kuin hän olikaan, koko komeudessaan, kädet kymmenen keijun kokoiset.

Puut, kiltit, kuiskikaa...

hymni sydämelle,

laulakaa, laulakaa..

Tapion poika oli sydämensä särkenyt. Ei auttanut syksykään, faunikansan vallan aika. Aika ajaa ahtolaiset virran alle, aika juhlia! Aika nauttia, kunnes Ukko heidät vuorostaan piiloon pakkaisi.

Ei. Hän katseli kun syksyn värit virtasivat uomana pois hänen viereltään.